Tukka

Fridalla on ihan mahoton fleda. Sitä on päivitelty päiväkodissa ja kaupungin kaduilla. Muistan nähneeni sen ensimmäistä kertaa viimeisessä ultrassa hyvin selvästi ja hyvin ihmeissäni. :D Syntyessään tytöllä siis oli jo kikkarat päässä.

Tukka on jo niin pitkä, että olen alkanut laittaa sitä pampuloille. Se on pehmeää tiukkaa kiharaa, joka kammatessa menee ihan mahdottomaksi kikkarapilveksi. Ongelmana on myös takkuuntuminen - jos en muista kammata tarpeeksi usein, menee takaraivon kikkarat takkuun ja rastoittuu.

Mielenkiinnolla odotan, minkälaiseksi tukka muuttuu tytön kasvaessa. Täytyy varmaan alkaa opettelemaan letittämään "päätä myöten" ja muita afrotukkatekniikoita. Myös hiusten hoitoon tulen tarvitsemaan vinkkejä...


Suorana tukka olisi jo näïn pitkä!



Uuden kanawan kaste

Huh, vihdoin voi taas hiukan hengähtää. Pari viikkoa hujahti pitkälti työn merkeissä eli työpajan ja järjestön kahta tapahtumaa järjestäessä. Väänsin kutsun ja pari julistetta Publisherilla, opin äkkiä muokkaamaan kuvia Paint.netissä (layerit on pirullisia), lähettelin kutsuja ja s-postia ties kuinka monelle, kirjoitin lehdistötiedotteen, promosin tapahtumaa radiossa. Lisäksi juoksin kokouksissa ja koitin saada turisti-infoja yhteistyöhön, löytää lahjoja annettavaksi ja metsästin logoja yms säätöä.

16-metrinen Kanawa "Loukouni Yabura"

Yksi nuorista uutisten haastattelussa

Vasemmalla pomoni Marcel

Kaste

Fridakin oli mukana



Haka-tanssi



Lauantaina meillä oli Ystävänpäivän kunniaksi rakastavaisille suunnattu pari tuntia kestävä "toimintarasti"tyyppinen häppeninki. Mainosta olin laittanut niin nettiin, turisti-infojen sivuille (väittivät infonneensa hotelleja) ja radiossakin pyöri insertti. Mutta silti, torstaihin mennessä mulle ei ollut ilmoittautunut yhtäkään tyyppiä. Jouduin jopa soittelemaan läpi työpajan entiset nuoret, jospa sieltä joku olisi innostunut osallistumaan. Veikkaan että ongelmana oli hinta - 30 euroa per pari- liian kallis. 

Mutta siis, loppujenlopuksi jengiä saatiin minimimäärä kokoon silleen, että minä menin sitten rannalta repimään porukkaa leikkimään ilmaiseksi. Plus että itse osallistuttiin R:n kanssa myös. Hyvin työpajan nuoret osasivat hommansa. Mitä nyt eräs innostui hieman läästimään "ekstra"nutellaa mm. mun nenään ja hunajan valuminen korvalehdistä ei ole miellyttävin tunne. Kyseessä siis rasti, jossa nainen ohjaa miespuoliskoaan, jolla silmät sidottu, labyrintin läpi äänellään ja lopuksi miehen tulee nuolla nutella huulilta (mun tapauksessa myös nenästä) ja korvalehdiltä. Mmm-mmm.  

Tänään sitten olikin uuden kanawan eli kanootin kastetilaisuus. Tämä on kahdesta ekasta poiketen rakennettu "laudoista"(öö, en tiedä onko tämä nyt ihan oikea termi) eikä kokonaisesta puunrungosta polttokovertamalla. On siis paljon kevyempi, ekologisempi (ei tarvi kaataa harvinaisia isoja mahogaaneja) ja helpompi & nopeampi tehdä.  Kaikki meni oikein mallikkaasti, mitä nyt satoi ja cocktail jäi kokonaan saapumatta... Mutta Fort-de-Francen pormetari saapui paikalle, nuoret vetivät hienosti haka-tanssinsa ja media oli saapunut paikalle runsain joukoin. Hyvähyvä, ja nyt hieman iisimpi viikko kiitos!



Pormestari kääräisi lahkeensa



Tyyliä kehiin

Naapurimantereella asusteleva Lehtonen jakeli tälläisiä bloggaajatunnustuksia, ja mulle kans! Kiitän siis kunniasta ja kerron teille hommaan kuuluvat  7 faktatietoa itsestäni ja elostani. Ja vähän Fridankin kuulumisia. Nää kiertotunnustukset on musta hauskoja, kun niistä tulee jotenkin mieleen ala-asteajat ja "slam"kirjat vai mikä niitten nimi olikaan, semmoset kaverivihot (joissa myöskin piti kertoa kaikkia jänniä paljastuksia  - usein kylläkin liittyen poikiin..."listaa luokan pojat söpysjärjestykseen" "kuka on kaikkein tyhmin" jne...hih).  Näin siis ainakin 90-luvulla Lohjalla. Muistaako joku miksi niitä vihkoja kutsuttiin? Mulla  on niitä porukoiden nurkissa tallessa edelleen.

1) Asia joka vituttaa eniten Martiniquella elämisessä hintojen lisäksi on ainaiset liikenneruuhkat ja teillä törttöily. Aamulla jos klo 6- puol ysin välillä haluat päästä jonnekin Fort-de-Francessa kannattaa aikaa varata runsaasti. Mulla on töihin noin 35 kilsaa, mutta siihen saattaa huonona päivänä kulua lähes tunti. Ja mä vielä ajan väärään suuntaan, eli pois pääkaupungista. Ne jotka käy täällä töissä muualta saarelta, joutuu usein matelemaan todella kauan.

2) äitiys lihottaa. Ainakin tälläsiä peruslaiskoja sokerihiiriä. Mun raskauskilot on edelleen tallella, koska syön todella huonosti ja epäsäännöllisesti enkä saa itseäni revittyä liikkumaan. Duunipäivät on niin kiireisiä, että lounasta syön monesti vasta päivän loputtua tai kotimatkalla ruuhkissa istuessa klo 16. Ei hyvä. Ja jos mulla on  iltasin liian nälkä ja väsy en yksinkertaisesti tee ruokaa, vaan syön mitä löydän kaapista, oli se sitten suolasta tai makeaa tai jätän vitutuksesta kokonaan syömättä. Aamulla sitten tankataankin kunnolla. Huoh...Ennenaikaan syöminen oli kyllä hieman paremmin hallinnassa.

3)  Frida on edelleen varsinainen mallinukkuja. Yöpuulle mennään klo 18-19 maissa ja yöt se vetää hirsiä usein edes heräämättä aamuun saakka. Herääminen tosin tapahtuukin sitten klo 04.30 - 06 välillä. Ollaan koitettu saada myöhäistettyä nukkumaanmenoa, mutta turhaan. Mademoiselle kun ei juuri harrasta päikkäreitä. Enintään kahdet torkut otetaan päivisin, yleensä yhdet alle tunnin ja toiset max. tunti ja puol. Että ei ihme että iltasin ramasee, mutta emme valita, ei todellakaan. Tyttö on myös varsinainen pelle ja rakastaa olla huomion keskipisteenä. Tarhassa tyypistä on tullut tätien lellikki joka kuolapusuilee ja hassuttelee. Yksin ei ole yhtään kivaa. Parhautta tällähetkellä on kuolapärisyttäminen. Hällä on myös hauska tapa murista ja räkättää.

5) Ollaan päätetty koittaa väliaikaista Suomeen muuttoa joskus vuoden 2012 aikana. Kotimaan perheen ja kamujen kaipuu on mulla kova ja kun R:kin oli suostuvainen  kokeilemaan niin homma on nyt suunnitelmissa.
Helppoa se ei tule olemaan, se on selvä, ihan jo työpaikan ja kämpän hommaamisen kannalta. Siis mun työpaikan, R varmaan jää suosiolla koti-isiksi hetkeksi ainakin, tai suomen opiskelijaksi. Eli¨voidaan jättää hyvästit suht normaaleille tuloille. Vaikka ei me nytkään mitään rikkaita toki olla.

6) Yritän epätoivoisesti oppia kreolia. Näin ollen ymmärtäisin mitä työpajan nuoret puhuu keskenään ja mitä hauskoja "vitsejä" musta kerrotaan tai kommentteja lauotaan. Välillä kreolinkielisyys tuottaa hauskoja tilanteita. Eilen naapurin tyttö tuli kysymään että  "häiritseekö suakin ne äänet joita kuulet

päässäsi". Olin hetken että anteeksi mitä. Pienen selvittelyn jälkeen selvisi, että kyse on yläkerran naapurista, joka paiskoo usein oveaan ja tämä ärsytti tytsiä. Roméo osas mulle selittä, että itseasiassa tyttö oli luultavasti kääntänyt kreolinkielisen sanonnan "sa fé de bruit an tête mwen" ranskaksi  josta jännä keskustelunaloitus.

 Ranskankielen taidossakin olis vielä hiomista. Taustatietona kerrottakoon, että oon lukenut lukiossa lyhyen ranskan, ottanut kursseja yliopistossa ja tehnyt Erasmusvaihdon Ranskassa. Mun ja R:n yhteinen kieli on ranska. Mutta on se vaan sen verran vaikea kieli, että kaikesta tästä huolimatta, ja lähes 2 vuoden Martiniquella asumisenkin jälkeen erityissanastoa vaativat keskustelut ja kirjoittamisen hallinta tuottaa edelleen vaikeuksia. Yksi mun työpaikan stressileveliä nostattavista tekijöistä on nimenomaan kieli. Mut on nimetty työpajan ja yhdistyksen "viestintävastaajaksi "(jep, nyt saa nauraa). Arvatkaapa vaan, meneekö mulla hieman aikaa eri artikkeleiden ja kirjeiden tekstien kieliopin hiomiseen. Puhelinkeskustelut on toisinaan myös surkuhupaisia: "anteeksi, voisitteko toistaa, en ymmärtänyt" jne. Ja aina ei vaan ymmärrä, mutta toivoo että tajusi edes sen oleellisen. Itseään turhauttaa sekin, että tietää mitä haluaisi sanoa, mutta ei vaan osaa sitä ilmaista niinkuin tahtoisi. Ja se, että jää hitaampana keskusteluissa jalkoihin. Mutta sellasta se on, ulkkarin elo ja siihen myös tottuu. Ja todella roimasti kielitaito myös kehittyy, kun vaan on pakko osata.

7) Odotan innolla porukoiden ekaa visiittiä tännepäin huhtikuussa. Tulevat justiinsa mun 28-vee synttäreille. Ja äiti, Fridalle ei sitten tarvitse tuoda kontillista lahjoja.

8) Olen alkanut haaveilemaan kaikenlaisesta askartelusta, taiteilusta ja käsitöitten tekemisestä. Pienenä väkersin kaikenlaista kuvataidekoulussa aina 18-vuotiaaksi ja suunnittelin jollekin luovalle alalle ryhtymistä. Tajusin kuitenkin, että taiteilu vaatii paljonpaljon enemmän intohimoa (ja taitoa), mitä multa löytyy. Olen myös harvinaisen laiska harjoittelemaan. Jotain olis silti kiva taas alkaa väkräämään omaksi ilokseen. Jospa saisin edes ne kukkaruukut maalattua ja niihin iskettyä kiiltokuvat koristeeksi, kuten suunnittelin. Mainitsinko että olen laiska.

Ja eteenpäin tunnustuksen haluaisin ojentaa näille tyylikkäille bloggaajille:

                                Salamatkustajan syntymä - Paras vauvablogi jonka tiedän
                              Sari ja Meï - käsitöitä, "mummoilua" ja luovuutta
           Mari -Loistavia kasvistuokareseptejä
Johanna - ystävämme Nicaraguassa

Extremematkailijat

Matkailu avartaa ja haastaa. Jotkut ne kuitenkin vievät homman aivan toiselle ulottuvuudelle.

Telkkarista tuli tänään osa sarjasta, jossa seurataan ranskalaisen Cortesin pariskunnan  vuoden kestänyttä "patikointiretkeä" (ja honeymoonia) Ranskasta aina Jerusalemiin saakka.Matkan päämäärästä voi ehkä päätellä, että kyseessä oli heille samalla uskonnollinen matka. Tyypit siis kulkivat koko matkan jaloin, mutta myöskin rahatta, pelkästään ihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Jossain vaiheessa dokkaria näytetään, kun jonkun arabivaltion asukkaat kivittää pariskuntaa. Että ihan ongelmitta ei reissusta selvitty....

 Näitä seikkailijoita varmaan löytyy paljon muitakin - varsinkin heitä joista kukaan ei ole koskaan kuullut, koska asiaa ei ole haluttu julkisuuteen. Toisaalta ihailen ja toisaalta ihmettelen näitä matkailijoita - itsensä ylittäminen ja likoon laittaminen on mahtavaa mutta toisaalta  koettelemukset ovat myös oikeasti vaarallisia ja uhkarohkeita. Mikä saa ihmisen lähtemään vuodeksi tai pariksi matkaan ja vaikeimman kautta eli "hitaasti"  (kävellen/pyörällä, juna tai lentsikka ei tule kyseen) ja vielä eri haasteita itselleen asettamalla (rahatta tms.)?  Hommassa on nykyajan tutkimusmatkailun ja riitin makua. Etsitään omia rajoja, haetaan äärimmäisiä kokemuksia niinkuin kaikessa extreme- etuliitteisessä toiminassa. Eli varsin nykyaikainen ilmiö länsimaissa ja muissa vauraissa yhteiskunnissa. Vaikka ns. kaukomatkailu ei olekaan mikään uusi juttu, se on vaan aikaisemmin tapahtunut lähinnä uskonnollisista (pyhinvaellus) tai taloudellisista/tieteellisistä (tutkimusmatkat) syistä. Puhumattakaan maineesta ja kunniasta. Mutta tällöin ei tietentahtoen matkustettu "hitaasti"vaan tekniikan kehittymättömyyden sanelemana. Nykymaailmassa homma varmaan liittyy osaltaan kiireen, stressin ja suorittamisen vastustamiseen ja perinteiseen turismiin kyllästymiseen. Aiheesta saisi joku  mielenkiintoisen tutkimusaiheen :).

Lisää ranskalaisia patikoijia: Sonia ja Alexandra Poussin kävelivät afrikan halki vuodesta 2001 - 2004, Cape Townista Israeliin saakka. Pariskunta kirjoitti matkastaan kirjan sekä filmasi dokkarisarjan (myös DVD). Blogi ja nettisivut löytyy täältä. Muistan nähneeni pari osaa dokkarisarjasta, matkan lopulta. Sonia käveli siinä jossain aavikolla raskausmahansa kanssa. Aikamoista settiä kyllä. Myös Poussinit matkasivat matkalla tavattujen ihmisten vieraanvaraisuuden avulla. Blogista selvisi että varmaankin matkan 10-vuotis juhlapäivän kunniaksi suunnittelevat uutta seikkailua, tällä kertaa Aasiassa ja  kahden lapsen kanssa.

Lapsista puheen ollen, myös pituusrajoitteisten kanssa voi lähteä kiertämään. Amerikkalaiset Vogelit ovat juurikin tällä hetkellä tien päällä jossain Argentiinassa kahden poikansa kanssa. Tien päälle on lähdetty vuonna 2008 ja viimeisellä etapilla siis jo ollaan. Tässä tapauksessa kulkuvälineenä on pyörä.

Viimeaikojen ehkä kaikkein extremein tapaus on kuitenkin ollur Ed Stafford joka käveli ensimmäisenä maailmassa Amazon-virran sen alkulähteestä merelle saakka. Tempauksellaan Ed halusi kiinnittää ihmisten huomion Amazonin sademetsän hälyttävään tilanteeseen ja alkuperäiskansojen ahdinkoon.  Mission accomplished?

Karnevaali lähestyy

Uuhjeah! Karnevaalikausi on avattu karibialla. Eilen oli kotikaupungissamme kauden eka häppeninki eli oikeen englanniksi nimetty "Matinik Caribbean Festival". Ajattelin että olisin Fridan kanssa jaksanut vääntäytyä katsomaan, mutta olin vaelluksen jälken niin rikki ettei siitä mitään tullut. Mutta kiitos France Antilles - sanomalehden tehkäämme katsaus eilisen tunnelmaan. Karnevaali on musta aivan ältsyn mahtava tapahtuma ja tänä vuonna aiotaan ottaa siitä niin paljon kuin pienen vauvan kanssa on mahdollista. Viime vuonna samaan aikaan en päässyt osallistumaan, koska painoin yötöitä tarjoilijana joten tänä vuonna aion ottaa vahingon tuplasti takaisin. Vuoden 2011 karnevaalia juhlitaan 5-9 maaliskuuta ja se on myös virallinen juhlapyhä/ koululaisten loma-aikaa. Party on!

Perinteisesti karnevaaliaikaan miehet transuilevat antaumuksella :)

Liikkeellä

Oltiin sitten Mamien luonna kyläilemässä lauantaina (rannan kautta - kyseessä Sainte-Luce) ja tänään eeppiseksi koitokseksi (mun osalta) venyneellä kolmen tunnin vaelluksella. Hieman tuntui kehossa, että liikuntaa on harrastettu vain ajatuksen tasolla ja muutamia kiloja on iloksi kertynyt. Täytyy kyllä puolustukseni kertoa, että kävely tapahtui Vauclinin maaseudulla jossa on yhteensä 22 morne:a eli suomeksi vastaisi varmaan vaaraa, vaikkakin paljon jyrkempiä. Siis kukkuloita kai. Niitä kuitenkin sitten ravattiin tiukkaa tahtia ylös alas. Maisemat olivat hienoja mutta huomenna en varmaan pääse jaloilleni... Frida ei sentään urheillut meidän kanssa, vaan oli ekaa kertaa lastenvahdin hoidossa. Jänskätin aika paljon, että kuinkakohan sujuu, mutta tosi hienosti oli mennyt. Ei edes itkenyt kun lähettiin ja kiltisti oli kuulemma istunut katsomassa leffoja telkkarista (okei, aika mielenkiintonen aktiviteetti kuus kuukautiselle, mutta juu..).






Punasia koppiksia



Jäksaa, jaksaa...

Hibiskus