Muutoksen tarpeessa...

Roméolla on enää pari viikkoa jäljellä ennen töiden loppua yksityisenä sairaanhoitajana nykyisessä paikassa. Huh helpotusta oikeesti, en olisi ehkä mäkään kovin kauan jaksanut tätä nykymenoa. Sitä vasta huomaa oman väsymys - ja kypsyystasonsa silloin, kun vähän helpottaa, kuten nyt kun mun pomo on ollut poissa muutaman päivän melontareissulla. Olen ehtinyt siis hieman löysäillä ja jopa siivota kylppärin (!) ja lukea pari lehteä. 

Kyllä se vaan hiukan on välillä rasittavaa ja väsyttävää olla 90% vastuussa tarhareissuista, lapsen aamu - ja iltatoimista, siivoamisesta, kauppareissuista ja ruuaanlaitosta. Ja tämän lisäksi vääntää hommia illalla vielä koneelta siinä sivussa ja lapsen mentyä nukkumaan. Niin ja sitten vielä se seikka, että ollaan friidun kanssa ainakin joka toinen viikonloppu kahdestaan kun R on töissä. Että ei ihme, jos on välillä vähän hermo kireänä. Ei ihme, ettei  kumpikaan jaksa tai kerkeä harrastamaan mitään. Ei ihme, että välillä otetaan yhteen asiasta jos toisesta. 

Jonkinlainen "herääminen" ja napsahdus on kuitenkin molempien päänupeissa tapahtunut, ja toivonkin että asiaan tulee muutosta. Roméo etsii paremmin johdettua kabinettia jossa ei tarvitsisi vääntää ylipitkiä työpäiviä ja mullakin on suunnitelmissa uuden duunin etsiminen syksyllä. Tarvitsen muutosta, hidastamista, enemmän aikaa perheelle ja vapaa-ajalle ja vähemmän stressiä. Varmastikin vielä pystyisin pinnistämään ja jaksaa pyörittää tätä kuviota, mutta millä hinnalla? Kukaan ei ole korvaamaton, kuten äitini aina jaksaa muistuttaa ja työ ei ole yhtäkuin elämä. Joskus pitää vaan uskaltaa heittäytyä ja uskoa että muutos vie parempaan suuntaan.

It is time for a change....

PS. Tänään vietettiin äitienpäivää ja vierailtiin mamien luona. Vesiputouskuvat eiliseltä reissulta Balataan. 

Harhailua

Jestas mikä viikko. Ei ole ollut taas aikaa tänne kirjoitella sitten yhtään. Töissä on hommat taas niin solmussa että oksat pois, sitä tavallista vasurointia ja yhteistyökumppaneiden olematonta panosta. Viikko ei muutenkaan ole mennyt ihan nappiin, meidän kakkosauto sanoi lopullisesti itsensä irti ja tietsikka (joka jo lagasi kerran ja piti uudelleenpäivittää) sekosi jälleen. Niin joo, vessakaan ei muuten enää vedä. :D. 

Töihin pääseminen on siis hieman kyseenalaista kunnes saadaan ostettua uusi (käytetty) auto ja töiden tekeminen himassa takkuaa tuon tietsikkajutun takia. Meillä on sentään tällainen miniläppäri joka tosin on superhidas ja ei omista windowsia.

Tänään tarkoitus oli mennä eräälle rannalle viettämään Chloën synttäreitä. Epäonni taisi jatkua, vaikka ihan itseäni saan syyttää, en ollut katsonut C:n antamaa karttaa kunnolla vaan oletin rannan olevan erään toisen rannan, jossa ollaan jo kerran käyty. No eipä ollut ei, puolitoista tuntia sitten suhasin erittäin päättäväisenä Marin:in kaupungin maaseututeitä kysellen ihmisiltä reittiä. Lopulta ei auttanut kuin luovuttaa ja päädyttiin kolmistaan (ja hyvin nälissämme) eräälle toiselle rannalle. Hieman otti päähän!

Ranta jolle pääyttiin on nimeltään Cap Macré ja tykkäsin kovasti vaikka ranta on todella syvä eikä sinäänsä paras taaperoiden uintipaikka. Mutta kauniit oli maisemat ja ranta ihanan koskematon.

Bensaa!

Paratiisissa kuohuu....Martiniquen bensa-asemat (tai niiden henkilöstö siis) on lakossa yhdeksättä päivää. Täällähän on siis vanhan maailman malliin asemilla tankkaajat, eli asiakkaan ei tarvitse autosta poistua ollenkaan vaan tankkaajat (en edes tiedä mikä on ammatin oikea nimike) avaavat tankin, kysyvät paljonko laitetaan, tankkaavat ja ottavat maksun. Luksusta, kyllä...Nyt tankkaajat eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä, vaan vaativat lisää liksaa ja kokemuslisiä.
 Eli lähes kaikki saaren bensa-asemat ovat kiinni, ja se kourallinen joka on auki, on auki täysin milloin sattuu ja tiedottamatta. Niin ja ne jonot sitten, en ole jaksanut lähteä koettelemaan hermojani noin puolentoista tunnin jonoihin toistaiseksi, mutta pian ehkä täytyy sillä neuvottelut on täysin jäissä ja asemien aukeamisesta ei ole tietoa.  Bensaa myös annostellaan, eli kaikki se tuska 20 euron tankkauksen tähden...Aarg.

Lisäksi tänään on kieränyt tekstarivaroitus yleislakosta, jonka tulisi alkaa maanantaina ja jonka mukaan saaren satama menisi lakkoon tiistaina. Lopputuloksena jengin paniikkiryntäys marketteihin ruokaa hamstraamaan. Uutisissa kuitenkin syndikalistit kumosivat juorun ja sanoivat ettei mitään tällaista ole suunnitteilla...

Maanantaina Fridan tarhan henkilökunta on ainakin lakossa, että katsotaan kuinka mun työtapaamisten käy...Ei mee hermot ei mee hermot.... :D

Kuva netistä

Synday blues

Olipas taas eräs sellainen viikonloppu. Eli R:n "crazy eyes" mielentilaksi ristimän sävyttämä. Crazy eyeness osuu usein vk-lopulle. Tiedän jopa miksi, vaikkei se masennusvitutusta poistakaan: viikon huhkimisen jälkeen odotukset vapauttavasta levosta rakkaan kanssa ovat niin kovat, että eihän sitä voi kuin pettyä. Syyksi riittää ihan pienikin vastoinkäyminen: vaikkapa että mies lähteekin remppaamaan pariksi tunniksi suunnittelematta.  Osaksi syy piilee siinäkin, että R on töissä joka toinen vk-loppu, eli niitä vapaita yhteisiä hetkiä ei ole niin paljon kuin toivoisi. Sunnuntait on erityisen v-mäisiä... Kaikkialla on jotenkin liian hiljaista, minnekään ei pääse kun kaikki on kiinni ja maanantai kolkuttaa jo ovella. Eli möllötän yksin himassa Fridan kanssa, kuten tänään.

Niin ja kun tässä nyt oikeen valittamaan alettiin: tietsikan kovalevy kosahti viimeviikolla. Sisällään parin viime vuoden valokuvat (niin työpaikan kuin omatkin) ja työ-ja sosiaaliohjauksen henk.koht haastis- ja muut tiedot. Tiedän, oma vika, mitäs en ole kopioinut (tai edes ostanut kovalevyä pöllityn tilalle!).  Toivon, että sieltä nyt saataisiin pelastettua edes jotakin.

Huoh, sunday is funday sanoo intialaiset. Pitäkää tunkkinne ja thank good it's (almost)monday.

Temppuilua railon yllä

Tämä ah-niin-runollinen otsikko viittaa viimeaikaiseen epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen. Viihdyn kyllä täällä, mutta en niin hyvin kuin haluaisin. Puolessatoista vuodessa olen jo ehtinyt kotoutumaan tai akkulturoitumaan ;) paikalliseen menoon, mutta hiljattain kaipuu takaisin Suomeen on voimistunut hurjasti. Varmasti Fridan syntymä on osasyy - haluaisin olla lähempänä perhettä ja kavereita, kaipaan suomalaista lapsiperheen arkea leikkipuistoineen ja  hiekkalaatikkoineen ja oikeastaan myös suomalaista lapsuutta  omalle lapselleni joka on kuitenkin itselle se ihanne. Tiedostan kyllä, että tämä kaipuu voi olla ohimenevää ja  kuuluu luonnollisena osana ulkomailla asuvan "osaan".

Kahden kulttuurin suhteessa elävän olisi kai pitänyt tajuta, että lopullinen asuinmaan valinta tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Varsinkin kun on tehty lapsiakin. Toistaseksi me ollaan kuitenkin oltu  "katsotaan nyt" asenteella liikkeellä ja sitä ollaan edelleen. Mitään ei ole kiveen kirjoitettu, kumpikin on valmis liikkumaan ja muuttamaan - mutta kuinka kauaksi aikaa ja minne? Jonkinlaista suuntaa ja suunnitelmaa olen alkanut kaipaamaan....Tai pitäisi varmaan sanoa, että olen alkanut kaipaamaan Suomea, vaikka luulin, että niin ei kävisi, ainakaan näin pian.
 Kahden maan ja kulttuurin välissä on rikasta mutta toisinaan raskasta elää. Jompikumpi joutuu usein tekemään uhrauksia. Tällähetkellä tuntuu, että meistä kahdesta se olen minä. Kysymys kuuluukin, milloin osat vaihtuvat jos ollenkaan. Voihan toki olla, että sopeudun täällä (tai mannerranskassa) elämiseen ja kaipuu haalenee. Tällähetkellä kuitenkin elättelen jo haaveita Suomeen muutosta 2012, surffaan netissä työpaikkoja ja mahdollisia koulutuksia, mietin työllistymismahdollisuuksiani...

Enää täytyisi suostutella siippa. En häntä halua raahata mukaani vasten tahtoa tietenkään, mutta voitasiin me edes yrittää. Toistaiseksi R on suostuvainen muuttamaan, mutta vain sapattivuotensa ajaksi, jonka jälkeen palattaisiin takaisin Martiniquelle...Mutta onko vuosi mulle tarpeeksi? Vaikka on sekin parempi kuin ei mitään... Aiteen sanoin: asioilla on taipumus järjestyä ;)

"Ura"ahdistus

"Ura" heittareissa ihan sen takia että koko ajatus tuntuu tällähetkellä hyvin utopistiselta. Tähän asti aika rikkonaista "uraa" olen tehnyt opiskeluiden ohella ja välissä lähinnä kassana, HeVi-osastolla, Hesessä, tarjoilijana, turistioppaana, henk.koht. avustajana ja nuorten työpajan paperinpyörittäjänä.
 Tällä hetkellä olen jälleen iloisesti työtön, koska nuoristyöpajan soppari loppui pari viikkoa sitten. Järjestön pitäisi tosin saada DTEFP:ltä (Direction du Travail) ja Pôle Emploi:lta (työkkäri) lupa ensi vuoden pajallekin, mutta sitä odotellessa... Työ kyseisessä järjestössä on usein todella hermoja raastavaa (lue:mulla ei ole tarvittavia kompetensseja plus asiat hoidetaan vasuroiden, viime hetkellä paniikissa ja suhteita venytellen laillisuuden rajamailla). Kaikki tämä ja yleinen turhautuminen siitä, että meni opiskelemaan maisteriksi ja sitten heittämään kaikki mahikset työllistymisestä kankkulankaivoon muuttamalla jonnekin karibian perähikiälle, on saanut aikaan pienen tulevaisuusahdistuksen. Eikä antropologia varsinaisesti mikään "varman työpaikan" ala myöskään ole...Mutta mutta, mitäs sitä ei rakkauden eteen tekisi, enkä tätä päätöstä kadu, en vainkaan. Aitiys ja onnellinen parisuhde on kuitenkin mulle niin paljon tärkeämpiä kuin hyvä työpaikka.

Mutta silti, jonkinlainen "Ranskan plan B" tulisi laittaa pikkuhiljaa vireille. Vaihtoehtojahan on oikeastaan muutama. Eka mahdollisuus olisi muuttaa mannerranskaan, jossa töitä/koulutusta  on rutkasti enemmän. Tämä on mietintähatussa. Toinen, työllistymistä edes himppusen koulutusta vastaaviin hommiin helpottava vaihtoehto on jonkinlaisen ranskalaisen diplomin hommaaminen ja kielitaidon hiominen.  Tällähetkellä kiinnostaa sosiaaliala ja turismi. Tai jos olisin rohkea ja megalainakelpoinen, perustaisin saarelle sen ensimmäisen (!) hostellin. Kolmas, ja kaikkein epätodennäköisin mahis on takaisin Suomeen muuttaminen. Itseasiassa meidän olisi mahdollista muuttaa noin vuodeksi, koska Roméo saa pian fonctionnaire-tittelin, ja saa pitää vuoden pituisen palkattoman sapattivapaan samalla säilyttäen työpaikkansa... Mutta pysyvä muutto kylmänkalseaan Suomeen kielitaidottomana ei siippaa liiemmin houkuta. Vaikka ainahan kielen voi oppia ja sairaanhoitajista on Suomessa pulaa,eli pitäisi vaan oppia kestämään itse maata, ilmastoa ja sen kansalaisia. ;)
Eli tälläisiä täällä nyt pähkäillään... Mitä sitä elämällään tekisi? Saanko koskaan alan töitä Ranskasta tai edes jotain sinnepäin? Vinkkejä ja vertaiskokemuksia otetaan mielellään vastaan.

Motivaatio hukassa

Voi hyvää päivää kuinka ankealta töihin palaaminen megalyhyen äitiys"loman" jälkeen voi tuntua. Motivaatiota tarvitsisin siis kipeästi jostain, ja tällähetkellä järjestössä vallitseva tuhat-ja-sata-rautaa yhtäaikaa tulessa meininki ei sitä ainakaan tuota, päinvastoin. Ja kirsikkana kakun päällä, kuten ranskalaiset tuppaa sanomaan, on tälle viikolle osunut Fridan tarhan aloitus. Töihin paluu siis sujui paniikkikiire-merkeissä, kun mun (joka olen siis viestintävastaava, repikääs siitä, vähintään vajaavaisella ranskan taidoillani ja noviisina) piti kahden päivän varoitusajalla kutsua kaikki työpajan yhteistyöinstanssien edustajat plus järjestön jäseniä ja lehdistö TV radio jne. Fort-de-Francen pormestarin vastaanotolle. Siinä sitten faksi, puhelin ja tietsikka sai kyytiä. Lisäksi Frida joutui olemaan mun kanssa töissä koko viikon, eli kulki mukana palavereissa ynnämuuta. Ei ole ihan paras yhtälö...Lopputuloksena: koska en tosiaan ole viestintää päivääkään opiskellut tai kyseisiä hommia koskaan tehnyt  olin pomon mielestä "epäprofessionaalinen". Ylläri. Ei ole mun lempihommia hoitaa nämä. Facebook- ja nettisivujen päivitys ja valokuvien ottaminen ja paperihommat vielä sujuu, mutta kun puhutaan kampanjoiden järjestämisestä, tiedotuksesta yms. niin tuntuu kyllä ettei meikäläisen kapasiteetti ihan veny. Huoh.

Vauvan kanssa ollaan myöskin juostu PMI:ssä eli ranskisten neuvolaa vastaavassa mestassa. Sielläkin saa hermojaan koetella usein oikein olan takaa.
Fridan pitäisi saada ekat rokotteensa ennen tarhan aloitusta. Meillä oli rokotusaika viime viikolle. Istuttiin PMI:ssä toista tuntia (jotka mun piti olla töistä pois) odottamassa lääkäriä, joka ei sitten koskaan ilmestynyt paikalle. Eikä ollut vaivautunut ilmoittamaan miksi. Tätä lekuria saa yleensä odottaa parisen tuntia joka kerta ja tätä edellisellä kerralla ei ollut tullut koska "autotie on suljettu". Saatiin sitten uusinta-aika täksi aamuksi, mutta tunnin odottelun jälkeen lekuri oli soittanut olevansa kipeä. Siis voi jumalauta. Nyt sitten huomenna joudutaan meneen aamu seiskalta johonkin rokotuskeskukseen jonottelemaan.

Jotain positiivista kuitenkin, eli Fridan seimi vaikuttaa ihan kivalta. Tuntuisi olevan paljon lapsi-ja vauvaystävällisempi kuin se kenneli jota käytiin taannoin tsekkaamassa eli ihan hyvältä vaikuttaa niin henkilökunta kuin tilatkin.

väsypostaus

Eipä oo taas jaksanut ja kerennyt blogiakaan päivitellä.. Syynä tähän on ollut loppumattomalta tuntunut ja eri raskas viikko. Eli tästä tulee nyt valivali postaus, koittakaa kestää. Tuntuu että oon joutunut vähän liian isoihin kenkiin tän järjestöpestin kanssa, eli ei riitä omat taidot hoitamaan hommaa. Ongelmana on myös ohjauksen lähes täysi puute, ja tapa jolla hommia hoidetaan. Eli olo vähän kuin uimataidottomalla, joka on heitetty mereen ja katsotaan uppooko vai räpiköikö rantaan. En mene nyt yksityiskohtiin, mutta ongelmana lafkassa on etenkin työn organisointi - kaikki langat ovat yhden henkilön käsissä, asiat hoidetaan viime tingassa ja paniikilla.  Esim mun oletetaan osaavan tehdä vaikkapa apuhakemuksia ja viestintään liittyviä juttuja täysin itsenäisesti ja lähes ilman ohjeistusta, ilman minkäänlaista kokemusta kys. hommista. Eli oon ollut todella paskoissa fiiliksissä koko viikon ja monta kyyneltäkin on tullut asian tiimoilta tirautettua. Itse kun kuitenkin yrittää tehdä parhaansa, mutta kun ei vaan osaa tai on tehnyt väärällä tavalla niin ei ole kivaa.

Että koitan nyt miettiä mitä teen tän homman suhteen, jatkanko vai luovutanko suosiolla. Ei tee meinaan vauvalle hyvää tää jatkuva stressaaminen plus omatkin voimat on tällä hetkellä aika finaalissa. Mutta onneksi oon viikonloppuna pystynyt relaamaan ja vähän ulkoistamaan taas tilannetta ja nyt tuntuu kuitenkin vielä siltä, että yritän vielä sinnitellä. Eli ehkäpä alku on vaan hankalaa ja totuttautumalla tilanne helpottuu... Jotta toivossa eletään.

Muuten siis pyyhkii ihan ok, raskaus on kuudennella kuulla eli vauva alkaa olemaan jo aika iso kaveri - kuulee vaikkapa ulkopuoliset äänet kohtuun ja tästä lähtien alkaa kerryttämään painoa ihan tositeolla. Maha on kanssa jo saanut vähän muotoa vaikka edelleen on kaikkien mielistä oudon pieni. Hmm. Odottelen sokerirasitustestin tuloksia ja seuraavaa gynekäyntiä.
Täällä kuumuus jatkuu edelleen vaikka toissapäivänä satoikin ekaa kertaa noin kuukauteen. Kuivuusasteesta kertoo jotain jo se, että Pélée- tulivuorella on riehunut iso tulipalo, jota ei palomiehet saaneet sammutettua ennen kuin sade sen taltutti. Kasvisto vuorella kun on kuitenkin sademetätyyppistä ja ilma siellä yleensä kosteaa...Paikallisvaalit on kanssa käynnissä eli "Conseil Regional"in presidentiksi on kova kilpailu ja vaaliautot surraa kovaäänisineen pitkin katuja.  Eilen oltiin tuulettumassa reggaekeikalla, pääesiintyjänä Straika D, dancehallia ja reggaeta tekevä martiniquelainen artisti. Ihan ok keikka vaikka saatiinki odottaa kolme (!) tuntia ennen kuin kukaan esiintyjistä viitsi kiivetä lavalle. Eli vähän toi odotus ainakin mulla laimensi intoa. Mutta tässä vielä Straikaa teille.

Vali vali

Eilen olin vähän v*ttuntunut ja ehkä himppasen ahdistunutkin. Aina sitä ei aina vaan jaksa - ja ulkomailla ollessani huomaan että pienistä murheista voi kasvaa yhtäkkiä paljon isomman tuntuisia. Sillon tulee ikävä Suomea, omaa kieltä, kavereita, perhettä ja yleisesti sitä, että osaa käyttäytyä "normaalisti" ilman erityisiä ponnisteluja.

Vitutus lähti liikkeelle siitä, että oon tällä viikolla töissä kolossaaliset kolme (!) tuntia. Kahvilassa ei ole tarpeeksi asiakkaita tällä hetkellä, joten minä, eli viimeksitullut ja ns. lounasruuhka-apulaisen pestiin ilmeisesti palkattu työntekijä istun kotona ja pyörittelen peukaloita. Sieppaa hiukkasen, koska työhaastattelussa mulle puhuttiin ainakin 20 jollei jopa 30 tunnista viikossa.

Kahvilassa on muuten mennyt ihan OK, mitä nyt välillä kämmäröin tilauksien kanssa. Mutta se että oon töissä yleensä vain klo 13-16 tai 17 ei oo kauheen ideaali tilanne. Pidän siis kokoajan silmät avoinna uusillle työtarjouksille, ja toivon hartaasti että mulle soitetaan siitä matkatoimistotyöstä. Enkun tunnitkaan ei oo oikeen ottanut tulta alleen, ihmiset soittelee kyllä mutta eivät sovi tapaamisia. Onneksi on toi turistibussi-mahdollisuus kanssa vielä tulossa. Huomenna taas bussiin harjoittelemaan.

Pitäisi olla iloinen että on löytänyt edes jotakin töitä, mutta niin sitä vaan välillä turhautuu. Huomenna uusi päivä jälleen. Ja herätys viideltä,  luoja. :)